Erityislaitoksia ja periytyvää kurjuutta – onko kaikille yhteisen Suomen idea hukattu?

Erityislaitoksia ja periytyvää kurjuutta – onko kaikille yhteisen Suomen idea hukattu?

Inkluusio yleisperiaatteena on helppo hyväksyä: yhteiskunnassa kaikkien tulisi elää yhdenvertaisina, omasta onnestaan päättävinä. Koulumaailman näkökulmasta kaikki käyvät samoja kouluja, toisia vain tuetaan enemmän. Tavoitteena inkluusio on hyväksytty Suomen opetusjärjestelmässä. Käytännössä meillä on silti kaksoisjärjestelmä. Erityistä tukea tarvitseville on omia kouluja, koulukodeista ammatillisiin erityisoppilaitoksiin.
Vammaisten oikeuksien yleissopimuksen hyväksymisen myötä vammaisjärjestöt puhalsivat liekkiin kytevän keskustelun tilanteen oikeudenmukaisuudesta. Monien järjestöjen mielestä erityispolut johtavat yhdenvertaisuuden umpikujiin. ”Idealistit” sanovat, että inkluusio on tahdon asia. ”Realistien” mielestä mm. ammatillisessa koulutuksessa on menty kohti kohtuulista inkluusiota, mutta täysi inkluusio on harvan etu.
Yksi keskeinen kysymys inkluusiosta ammatillisessa koulutuksessa on, kuinka turvataan vammaisen ja erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan etu. Edunvartijoita on useita, eivätkä mielipiteet käy yksiin. Onko etu opiskelijan koettua hyvinvointia, yhteiskunnallista tehokkuutta vai työelämän hyötyjä? Toinen kysymys on inklusiivisen koulun käytännön toteutus. Erityisoppilaitoksessa on samat tutkinnonperusteet kuin normipuolella. Onko kyse ei-toivotusta sosiaalisesta eriytymisestä? Mitä olisi toiminnallinen inkluusio erilaisten ammattioppilaitosten kanssa?
Oppilaitos on vain puoliksi itsenäinen. Puolet siitä toimii yhteistyössä yritysten kanssa ja niitä varten. Voiko inkluusiota ammatillisessa koulutuksessa erottaa työelämän inkluusiosta?
Suomi on esiintynyt maana, jossa vanhempien taustalla on vähän merkitystä koulutus- tai työuraan. Viimeaikaiset tutkimukset kertovat toista tarinaa. Köyhyys ja osattomuus periytyvät, niin kulttuurisesti kuin biologisessa perimässä. THL:n ja Turun yliopiston tutkimuksen mukaan alle 2-vuotiaana köyhyyttä kokeneilla tytöillä oli lähes nelinkertainen riski koulupudokkuudelle, pojilla kolminkertainen. Vanhempien kokema stressi ja ahdinko heijastuu lapseen. Jatkuva huoli toimeentulosta heikentää kognitiivisia prosesseja. Koulutuksen säästöt ja alueellinen eriarvoistuminen luovat kauaskantoisia ongelmia. Leikkaukset ja näköalattomuus kolahtavat poikiin. Hukassa olevat nuoret miehet harvoin kiinnittyvät työelämään tai yhteiskuntaan ikääntyessäänkään. Heille inkluusio ei koskaan toteudu. Miten voisimme estää osattomuutta, joka on käytännössä sama kuin inkluusio? Voiko pahan kierteestä enää päästä hyvään?

Petteri Ora, kehitysjohtaja, Kiipulasäätiö